Pauliina Valkovirta: Sankareita ympärillämme
Viime sunnuntaina olivat isät huomiomme keskipisteenä. Minullakin oli onni saada juhlistaa päivää oman isäni kanssa, tosin kahvittelimme isäni ja lasteni kanssa isän- ja ukinpäivää jo reilu viikko sitten. Tänä vuonna isäni sai meiltä Kunnas-aiheisen kortin sekä Hento Lumisade Muumimukin. Lasten mukaan mukissa kylpytakissa lumisateessa seisova Muumi on aivan kuin ukki. Lasteni ukki, isäni, on kiistatta yksi minun elämäni suurimmista sankareista.
Ollessani lapsi, isäni leikki usein kanssamme ja luki meille kirjoja. Hän osaa varmaan vieläkin ulkoa Kunnaksen kuvittaman Tiitiäisen Satupuu-kirjasta löytyvän runon Jaakko Vaakko Vesirotasta. Olen aina ollut aamuvirkku ja isä onkin kertonut istuneensa usein jo aamu viideltä tekemässä hiekkakakkuja hiekkalaatikon reunalla, kun olin muutaman vuoden ikäinen. Tuon ikäisenä en tosin kelloa vielä osannut, mutta ilmeisestikin asia on niin, koska äiti on isän kertomuksen hymyillen vahvistanut.
Talvisin isäni laski mäkeä kanssamme ja kaivoi lumilinnoja ja tunneleita vähintäänkin yhtä innoissaan kuin me lapset. Hän myös voiteli sukseni hiihtokisoihin ja jaksoi kuunnella kiukutteluni, kun sukset eivät mielestäni toimineet kunnolla. Ollessani aikuinen, yritti isäni opettaa minua peruuttamaan peräkärryn kanssa, mutta totesi lopuksi tuttu pilke silmäkulmassaan olevan ehkä parempi, että ajan ainoastaan eteenpäin.
Olen aina voinut luottaa siihen, että isä kuuntelee ja jakaa iloni ja suruni. Varsinaisia elämänohjeita en muista häneltä koskaan suoranaisesti saaneeni, isäni on johdattanut minua omalla esimerkillään. Aikuisena seurasin isäni ammatillisia jalanjälkiä ja niin minustakin tuli sairaanhoitaja, vaikka lapsena olinkin kailottanut pankin tiskillä aikovani isona maatilan emännäksi. Sittemmin olemme isäni kanssa käyneet useita kollegiaalisia keskusteluja eri aiheista. Viimeisimpänä olemme keskustelleet Oulaskankaan sairaalan tilanteesta.
Viime viikolla tullut Valviran päätös oli musertava. Toivon kipinä, joka sai heinäkuussa lisää hehkua, sammutettiin täysin. Synnytysosaston ja sairaalan muun henkilöstön sankarillinen, väsymätön uurastus pitkään jatkuneen epävarmuuden keskellä, itsensä lisäkouluttaminen ja toiminnan kehittäminen synnytyksien säilymiseksi aivan kuin mitätöintiin yhdessä hetkessä, yhdellä päätöksellä. Henkilöstön tunnelmat sairaalassa ovat marraskuisen mustat. Useat meistä ensihoidossa työtä tekevistä mietimme huolestuneina edessä olevan talven liukkaita kelejä, jolloin varsinkaan matkaa Ouluun synnyttäjän kanssa ei taiteta hetkessä, kun jo kesäkelilläkin tuo matka olisi monesti kestänyt liian pitkään. Päätöksen myötä synkkiä pilviä vierii vääjäämättä myös esimerkiksi alueemme oppilaitosten tulevaisuuden ylle.
Vaikka synnytysosaston toiminta vuoden vaihteessa loppuu, siellä ja muualla sairaalassa työskennelleiden henkilöiden sankarillisuus minun ja varmastikin jokaisen alueen asukkaan silmissä säilyy. Nyt ja tulevaisuudessa on tärkeää, että seuraamme näiden sankareiden viitoittamaa esimerkkiä ja jatkamme väsymätöntä uurastusta sen eteen, että Oulaskankaan toiminta säilyy mahdollisimman laaja-alaisena tulevaisuudessakin.
Pauliina Valkovirta